Mitä minulle tapahtuu
”Tuntuu kuin tulisin hulluksi.” Tämä lause toistuu usein vastaanotollani. Se tulee esiin siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa vihdoin nähdä. Vanha elämä alkaa rakoilla. Rakenteet, uskomukset ja opitut roolit alkavat hajota. Ja se sattuu. Totuus tekee kipeää, koska se murtaa illuusion. Herääminen ei ole harmoninen hetki joogamatolla. Se on ravistelu, joka menee ytimiin asti. Kun alat nähdä, kuinka olet elänyt muiden odotusten mukaan, kuinka pelko ja kontrolli ovat ohjanneet päätöksiäsi – sydän saattaa lyödä tyhjää. Ja pää huutaa: “Mitä hittoa minulle tapahtuu?” Tätä tapahtuu kotona, töissä ja vapaa-ajalla. Ihmiset heräävät siihen, etteivät enää jaksa pitää kulisseja pystyssä. Eivät halua enää olla kilttejä, hiljaisia, tehokkaita ja selitellä asioita positiivisen kautta. Jokin sisällä sanoo: Nyt Riittää! Moni voi pahoin, koska emme uskalla sanoa asioita ääneen. Häpeä saa meidät piilottamaan sen, mikä sisimmässä tuntuu väärältä. Näin syntyy sisäinen sota – ristiriita itsemme kanssa. Emme uskalla katsoa, mikä on pielessä, emmekä varsinkaan myöntää sitä itsellemme. Minä tiedän, miltä se tuntuu, en siksi, että olisin lukenut siitä – vaan koska olen itse käynyt tämän saman polun. Olen kulkenut läpi sen hetken, kun kaikki vanha alkoi hajota. Kun en enää pystynyt selittämään itsestäni pois sitä, mikä ei ollut totta minulle. Kun en voinut enää olla se, joka miellyttää tai mukautuu – se, joka hiljaisesti hyväksyy kaiken, vaikka sisällä sattuu. Rajuimmat sisäiset kamppailuni kävin niinä hetkinä, kun tajusin, etten uskaltanut sanoa ääneen, mitä oikeasti ajattelin. Silloin sisälläni alkoi liikkua jotakin suurta – ensin pieni pyörremyrsky, joka kasvoi megaluokan hurrikaaniksi. Näistä sisäisistämyrskyistä alkoi vapautuminen. En pystynyt enää piilottamaan todellista itseäni vaan pikkuhiljaa uskalsin olla enemmän minä, ja ole ollut siitä hurjan kiitollinen. Matka jatkuu edelleen ja joka päivä opin lisää itsestäni. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut välttämätöntä oman hyvinvointini kannalta. Siitä on tullut minun elämäntyöni – kulkea rinnalla silloin, kun toinen on murtumispisteessä. Olla muistutus siitä, että juuri siitä kohdasta voi alkaa uudenlainen voima. Olen itse kulkenut säröjeni kautta valoon ja selkeyteen. Siksi tiedän, että kun uskaltaa kohdata kivun, voi löytää oman totuuden, eheytymisen ja vapauden. Jokainen askel kohti itseä on askel kohti tasapainoa.
Eheytymisen polku ei ole kaunis kaavio tai lempeä iltakävely
Se on syvä suostumus katsoa itseään peiliin, raatorehellisesti. Se on hetki, jolloin lopetat itsellesi valehtelun. Et enää selittele, miksi siedät sellaista, mikä hajottaa. Et enää suostu pienentymään siksi, että muut pysyisivät mukavuusalueellaan. Kun ihminen uskaltaa sanoo ääneen jotain, mitä on kantanut hiljaa vuosia – jokin sisällä murtuu – ja juuri silloin alkaa rakentua jotain todellista itseä. Kun uskaltaa tuntea sen, mitä on padonnut: vihan, surun, pettymyksen – ei enää pelkää itseään ja muita. Ihminen ei enää pelkää omaa totuutta! Se ei tapahdu kerralla, mutta jokainen rehellinen sana, jokainen kyynel, jokainen “nyt riittää” on askel kohti eheämpää, rehellisempää ja vapaampaa elämää.
Tämä aika
Mutta juuri nyt – tässä ajassa – se tie on kaikkea muuta kuin helppo kulkea. Missä ihmisiä vaaditaan mukautumaan, totuutta kavahdetaan ja hiljaisuuden hinta on omahyvinvointi. Yhä useampi pelkää sanoa ääneen sen, mitä ajattelee, koska pelkää tulla leimatuksi, väärinymmärretyksi tai suljetuksi ulkopuolelle. Yleisestä käsityksestä poikkeaminen nähdään uhkana. Ja siksi moni nielee mielipiteensä, tukahduttaa tunteensa ja kulkee massan mukana – vaikka sisimmässä jokin huutaa vastaan. Tämä hiljainen paine, tämä näkymätön kontrolli, on yksi suurimmista syistä siihen,
miksi ihmiset uupuvat ja menettävät yhteyden itseensä. He eivät enää tunne olevansa vapaita edes ajattelemaan itse. Siksi eheytymisen polku on nyt tärkeämpi kuin koskaan oman sisäisen totuuden löytäminen ja siitä kiinni pitäminen on elintärkeää tässä ajassa. Muutos alkaa yksilöstä, yhdestä ihmisestä, joka ei enää suostu elämään valheessa. Ja kun yksi ihminen uskaltaa katsoa totuutta silmiin, hänestä nousee hiljainen sisäinen vallankumous. Ei meteliä, ei marttyyriutta, ei mielistelyä. Vaan läsnäolo, joka pysäyttää. Selkäranka, joka ei enää taivu, muiden kumarteluun ja miellyttämiseen oman itsen kustannuksella. Tämä muistuttaa siitä, että toinenkin tie on olemassa. Eheytymisen polku. Totuuden tie ja vapauden alku. Ja se alkaa siitä hetkestä, kun tuntuu kuin tulisi hulluksi ja joku sanoo: ”Et ole hullu. Sä olet herännyt. ”Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta – mutta vihdoin on suunta.
